Aloitin uuden harrastuksen: kudonnan. Olen jo vuosia haaveillut kankaankudonnasta, mutta en ole yrittänyt tunkea itseäni kurssille. Tänä syksynä päätin repäistä ja menin kansalaisopiston kudontakurssille. Onnekseni osuin vielä sellaiseen ryhmään, johon kipeästi kaivattiin se maaginen "vielä yksi, jotta ryhmä saadaan pysymään", joten mukaantulostani oltiin suorastaan innostuneita.
Vuosia Helsingissä asuttuani olen kerta toisensa jälkeen positiivisesti yllättynyt uudehkon kotipaikkakuntani ihmisten vastaanottavaisuudesta. Helsingissä minulla ei kaikkien vuosien aikana ollut yhtä monta ystävää, kaveria tai tuttavaa kuin olen näiden kahden viimeisen vuoden aikana saanut. Helsingissä ajatuskin siitä, että olisin mennyt seitsemänneksi kurssille, jonka kaikki muut osanottajat asuvat samalla alueella, ovat harrastaneet yhdessä jo vuosia, olisi ollut suorastaan pöyristyttävä. Mitä minusta olisi ajateltu? Olisiko kukaan puhunut minulle mitään? Olisinko edes päässyt todella mukaan? Relevantteja kysymyksiä, pääkaupunkiseudulla.
Savossa, ihmisen onnelassa, kurssin opettaja soitti perääni, kun unohdin ilmoittaa, etten pääse ensimmäisellä kerralla, varasi minulle haluamani loimet, että pääset varmasti tekemään heti kun vain tulen paikalle ja oli todella helpottunut, että aion kurssille osallistua, olinhan se "puuttuva linkki" toteutuneen kurssin ja totaalisen peruutuksen välillä.
Ajettuani illalla navigaattorin ja 02.fi:n antamien merkillisten ohjeiden mukaan kotoani keskustasta syrjäkylälle saavuin lopulta, uskoni jo mentyä, vanhalta kansakoululta vaikuttavalle talolle. Koputettuani oven avasi joukko huvittuneita miehiä valtavan kylmiön siirtohommissa. Muutaman hyväntahtoisen vitsin jälkeen minut ohjattiin tilaan, joka ilmeisesti ennen oli koulun sali. Salissa kohtasin uudet harrastustoverini.
Ilman kyräilyjä tai kaarteluja minut toivotettiin tervetulleeksi. Ihmettelin ja kummastelin hetken aikaa, kuuntelin kummissani puhetta aivan ihmeellisistä asioista, kuten loimien laittamisesta ja sitten siirryttiin yläkerran huoneisiin, joissa kangaspuut odottivat. Halusin aloittaa pellavalaudeliinasta, joka luonnollisesti oli se hankalin mahdollinen aloittelijalle. Opettaja kuitenkin rohkeasti päästi minut kutomaan ja homma alkoi melkein sujua. Heti alkuun sain myös puhelinnumeron, josta saan halutessani avaimen, että pääsen kutomaan. Sain myös avaimen ainakin seuraavaksi pariksi viikoksi, koska avaimen haltija ei sitä juuri nyt tarvitse.
Rohkeasti menin eilen illalla kutomaan aivan yksin vanhan kyläkoulun vintille. Kutoessani mietin ympäristöäni ja tulin siihen tulokseen, että pönttöuunilla varustettu kammari ja vesipisteellä ja puuliedellä varustettu toinen huone ovat varmasti koulun toimiessa olleet opettajan asuntona. Kansankynttilän kammari.
Sateen ropistessa kattoon ja illan pimetessä mietin, miltä mahtoi tuntua nuoresta opettajasta, joka niihin huoneisiin päätyi asumaan. Kylällä oli silloin enemmän asukkaita, raitilla vilkkaampaa. Kirkolle oli pitkä matka, ei sinne joka päivä kuljettu. Opettaja varmasti viljeli puolen hehtaarin peltoalallaan perunaa ja juureksia, piti yhtä lehmäänsä ja osallistui innokkaasti kylän elämään. Luulen, että opettaja teki myös käsitöitä ja luki paljon. Kummasti siinä kutoessa tuli mieleen Hilja Valtosen loistava Nuoren opettajattaren varaventtiili, aivan loistava kirja.
Itseneulottu villapaita ylläni kangaspuiden takana mietin, että taidan olla kovin onnekas. Suorastaan onnellinen. Mitä sitä pääkaupungin kiireellä tekee? Ystävällisten ihmisten parissa, kaukana kaupungin valoista ehtii tehdä sitä mikä itselle on tärkeää. Ehtii myös ajatella, suunnitella ja haaveilla.
Mikä onni olisikaan, jos voisi vaan joka päivä neuloa ja kutoa! Voisin laittaa kangaspuut kellariin ja kutoa vaikka sen upean pellavaliinan, josta olen jo vuosia haaveillut. Ei rohdinta, vaan aivinaa, koko kolmemetrisen pöydän peitoksi. Jos vielä kävisi niin, että löytyisi jostain joku syrjäinen talo, jonne ne kangaspuut voisi pystyttää. Joku paikka, jossa tuuli ulvoisi syksyllä nurkissa ja pönttöuuni lämmittäisi mukavasti. Pannukahvin ja pullan tuoksua, lihakeittoa Arabian Pekka-lautasilta...
Olen muuttumassa omiksi isovanhemmikseni! Mutta silti. Yksi ilta syrjäisen kyläkoulun vintillä kutomassa ja viimeinenkin 2000-luvun häivähdys muutenkin vanhanaikaisissa ajatuksissani on hävinnyt. Hurraa?!
Tervetuloa joukkoon - olen jo vuosia haaveillut, että saisin (=voisin ostaa) vanhan kyläkoulun (mieluiten järven rannalta), johon mahtuisi kaikki käsityötarvikkeet mitä maa päällää kantaa, mukaan lukien kunnolliset kangaspuut. Ja löytäisin miehen, joka pitäisi sen ison talon kunnossa ;) Nyt on tyytyminen rivariin ja kissaherroihin ja siihen, että joka nurkka on lankaa ja villaa täynnä.
VastaaPoista